Loppurutistus

Tänään käynnistyi viimeinen viikkoni Gansbaaissa. Minulla on vapaapäivä. Nukuin 12 tuntia putkeen ja se tuli tarpeeseen. Hommaa on ollut melkoisesti. Olen täällä ollessani syönyt tolkuttoman epäterveellisesti ja on vähän ikävä kotiruokaa. Ei muuten, täällä on aidon paikallisen ruokakulttuurin puolesta todella hyvät sapuskat, mutta vaihtelevien aikataulujen vuoksi ei ole ehtinyt oikein kunnolla kokkailla, joten joka päivä on ollut pasta ja jauhelihakastike, kyljys, hampurilainen tai pitsalinjaa. Aamupalaksi on vaaleaa leipää, pekonia, munia ja maissihiutaleita, työpäivinä on lounaaksi juusto-tomaatti-voileipiä ja sipsejä. Välipaloiksi olen syönyt tolkuttomat määrät mansikoita ja pisaratomaatteja, mutta muuten en ole kolmeen viikkoon syönyt juuri lainkaan vihanneksia, hedelmiä tai marjoja. Kun olemme käyneet ravintoloissa syömässä, on paikaksi yleensä valittu joku helppo ja "kansainvälinen" ravintola (itse tykkäisin kokeilla jotain pientä paikallista), jossa on tarjolla lähinnä ranskalaisia ja uppopaistettuja ruokia - tavallisesti lautaseltani löytyy ravintolassa noin desi vihanneksia ja puolikas lehmä. En valita, ruoka maistuu hyvältä, mutta jos en oksentaisi lähes joka päivä veneessä ollessani, painoni olisi varmaan karannut lopullisesti käsistä.

Nyt, kun kolme viikkoa on holahtanut jonnekin ja jäljellä on enää viikko, en oikein osaa päättää, mitä ajatella. Aika on kulunut käsittämättömän nopeasti ja ajatus kotiin lähtemisestä lähinnä pelottaa. Täällä on ollut tosi hyvä olla. En tiedä miksi, mutta olen voinut täällä paremmin kuin Suomessa pitkään aikaan. Mielestäni se ei ole kulttuurishokkiin kuuluva kuherrustila - Etelä-Afrikka ei näytä maailman parhaalta paikalta. Miten se voisikaan, kun epätasa-arvo. köyhyys ja kurjuus on niin selkeästi nähtävillä. Sen sijaan se voi johtua siitä, että kun kaikki on uutta ja pitää keskittyä kovasti, ei ole oikein aikaa ahdistua. Päivä on täynnä toimintaa ja illalla on niin väsynyt, että taju pois. Lisäksi lähes kaikki tapaamani ihmiset ovat olleet aivan ihania. Vapaaehtoisia tulee joka puolelta maailmaa ja yrityksissä ja yhdistyksissä työskentelee niin mustia kuin valkoisia paikallisia, joten täällä tulee nopeasti miellyttävällä tavalla värisokeaksi. Suomessa keskustellaan nyt monikulttuurisuudesta - puolesta ja vastaan - täällä sellainen keskustelu olisi aivan absurdia. Monikulttuurisuus on itsestäänselvää, joten ihmiset otetaan ihmisinä.

Olen täällä alkanut ajatella, että turismi ei ole ainoastaan hyväksi maan taloudelle, se on hyväksi myös ihmisten ajatusmaailmalle ja suvaitsevaisuudelle. Tietysti turismissa on myös enemmän ja vähemmän vastenmielisiä piirteitä, mutta kaikenkaikkiaan se asettaa ihmiset hakemaan kohtaamispintaa kulttuuri- ja kielimuurien yli. Lähes kaikki täällä puhuvat edes jonkin verran englantia, mutta olen onnistunut kommunikoimaan melko sujuvasti myös muutaman vanhemman rouvan kanssa, joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä kieltä, ja yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta olen tuntenut, että minut on otettu lämpimästi vastaan. Aluksi olin hieman kateellinen täällä oleville briteille ja amerikkalaisille siitä, että he voivat matkustaa ja olettaa tulevansa ymmärretyksi lähes kaikkialla omalla äidinkielellään. Sitten kuulin, miten yksi amerikkalainen kuvasti toiselle seurueeseemme liittynyttä mukavaa kiinalaismiestä ja totesi hieman halveksuen, että kyseessä on "muuten ihan hyvä tyyppi, mutta hän ei puhu kovin hyvää englantia", ja toinen pyöräytti silmiään. Ärsyynnyin ensin hieman, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että nuo kaksi ovat matkustaneet tänne asti, mutta pysyvät silti mieluummin omassa kuplassaan. Ehkä kielettömyys tekee jollain tavalla tarkkaavaisemmaksi ja herkkävaistoisemmaksi. Ajatus, että minulla olisi oikeus tulla ymmärretyksi omalla äidinkielelläni vieraassa kulttuurissa toisella puolella maapalloa, on kummallinen, alistava ja omahyväinen. En muuten missään nimessä väitä, että kaikki englantia äidinkielenään puhuvat ajattelisivat näin, päinvastoin! Kyseessä oli tosiaankin poikkeustapaus, jonka yleissivistys oli ehkä vähän niin ja näin - kyseinen tyyppi ei edes tiennyt, missä Kanada sijaitsee. Jos joku ei tunne edes puolen mantereen kokoisen naapurimaansa sijaintia, ei ehkä voi odottaa, että henkilö olisi perehtynyt sen kummemmin vieraisiin kulttuureihin tai kieliin.

Niin. Toisaalta jonkinlainen koti-ikäväkin jo on. En varsinaisesti kaipaa kotiin, mutta kaipaan perhettä, ystäviä, kissoja ja yllätykseseni suomenkieltä. Kaipaan sitä, että voin puhua mitä sylki suuhun tuo ja tulla ymmärretyksi joutumatta miettimään oikeita termejä. Kaipaan suomenkielen vivahteikkuutta ja sitä, että ihmiset ymmärtävät vitsini (mistä ei tosin mun huumorintajuni kohdalla ole valitettavasti takeita omalla kielelläkään). Kaipaan myös sitä, että saisin kuulla oman nimeni lausuttuna tutulla tavalla. Kuitenkin luulen, että kun palaan Suomeen, mulle tulee ikävä tänne. Jos voisin pakata kaikki rakkaat ihmiset ja kissani reppuun ja muuttaa tänne, tekisin luultavasti niin. Kävisin sitten lomilla aina Suomessa.

Ei tämäkään päivä ole pelkkää oleilua ollut. Kävin juuri läheisessä pingviinipelastamossa auttelemassa. Siellä oli kouluryhmä, kourallinen suloisia 9-10 -vuotiaita lapsia, joille pidettiin hieno pieni esitys kulutuksesta ja kierrätyksestä. Lapset olivat täysillä mukana ja esityksen lopuksi kaikki allekirjoittivat oman muovilupauksen, jossa he kertoivat, miten aikovat itse suojella luontoa. Monet lupasivat ottaa kauppaan mukaan omat muovipussit, kierrättää tai kertoa eteenpäin, ettei saa roskata. Lopuksi lapset esittivät meille laulun luonnonsuojelusta. Minä seisoin taustalla, taputin lasten vastauksille ja jaoin mehulaseja. Oli mukavaa.