Hiljaa hyvä tulee ja niin päin pois

Jipii! Alan pikkuhiljaa oppia käyttämään näitä riivatun piilareita. Eilispäivä oli melko tuskaisa. Vasen silmä sai osakseen varsin julmaa kohtelua, kun jouduin poistamaan ja laittamaan linssin uudestaan kesken päivän, enkä millään meinannut osata. Laskin, että tökin vasenta silmääni päivän aikana yhteensä noin 1h 50 min. Jostain syystä silmä ei ollut ilahtunut, vaan kuivui, alkoi kirvellä ja verestää. Piilarin poistaminen kuivasta silmästä puolestaan oli hiukan kivuliasta ja erittäin pelottavaa.

Tänään linssit menivät kuitenkin päähän kahdenkymmenen minuutin sitkeän yrittämisen jälkeen, ja pois sain ne ensimmäisellä yrittämällä kummastakin silmästä. Jännitin poistamista eilisen kärsimyksen jälkeen kauheasti, ja nyt tekisi mieli heittää volttia riemusta.

Vaikka alku onkin hiukan hankalaa, voin kyllä jo nyt sanoa, etten aio todellakaan palata silmälaseihin, ellei piilarien kanssa tule jotain opitikkoa huolestuttavia ongelmia. On niin ihmeellistä nähdä hyvin ilman laseja!

Piilaripiina

Uskolliset silmälasini kohtasivat viikko pari takaperin kävelyllä traagisen lopun. Pidin laseja vähän aikaa kädessä kävellessäni, ja kun nostin ne takaisin silmilleni, toinen linssi oli pudonnut. Se oli maastoutunut etsiville silmille liian tehokkaasti jääsohjoon, ja nyt lasit kelpaavat lähinnä keskustelunavaukseksi. 

Niinpä kävin tänään optikolla näöntarkastuksessa hankkimassa laseille seuraajat. Ajattelin, että piilolinssit olisivat tosi kivat. Ei tarttisi räplätä niiden kanssa kuin aamulla ja illalla, toisin kuin lasien, joita en käytä sisällä, ja jotka ovat aina kateissa, kun pitäisi lähteä liikenteeseen. Piilolinssejä voisi pitää kivasti päässä koko päivän, ne eivät vaikuttaisi ulkonäköön, eivätkä vetäisi talvisin huuruun. Ne päässä voisin myös sukeltaa sitten kesällä Afrikassa. 

Voi kärsimys. Näöntutkimus meni happamalla rutiinilla, mutta sitten piti harjoitella piilolinssin laittaminen ja pois ottaminen oikeaan silmään. Opin, että silmää ei ole suunniteltu piilolinssin laittoa varten, vaikka piilolinssi on suunniteltu silmää varten. Optikko ansaitsisi kyllä rauhanpalkinnon. Minulta meni varmaan reilusti yli 20 minuuttia, ennen kuin sain piilarin paikalleen. Tökin silmää ja jupisin. Piilari tippui minulta vaikka miten monta kertaa, ja se jouduttiin desaamaan. Kerran heitin linssin lattialle, ja jouduttiin avaamaan uusi paketti. Räpsyttelin väärään aikaan - refleksi - niin että piilari takertui milloin luomiin tai ripsiin, milloin sormenpäähän. Piilolinssi olisi pitänyt saada kyynelkalvolle niin, että linssin reunat ottaisivat siihen tasaisesti kiinni, jolloin silmä ikään kuin imaisisi linssin paikalleen. Blaah. Linssiä silmään tähtäävän etusormeni imu oli paljon voimakkaampi. Tökin silmämunaa kunnes silmä alkoi punoittaa ja vuotaa. Sitten alkoi jostain käsittämättömästä syystä vuotaa myös nenä. Ehkä silkasta myötätunnosta. Lopulta tuntui, että silmä on saanut tarpeekseen ja lähtee seuraavaksi kävelemään, ellen lopeta sen rääkkäämistä. Parikymmenminuuttisen rääkin jälkeen piilari meni vahingossa paikoilleen. Ja sitten se olisi pitänyt ottaa pois... Sama rääkki kääntäen alusta. Onneksi piilarin pois ottaminen sujui hiukan helpommin. Koko kärsimyksen ajan optikko oli ystävällinen ja kärsivällinen ja toisteli, että "se vaatii vähän harjoitusta." Asiakaspalvelun ihme.

No, kuukausilinssit ja kahden viikon testiaika ennen jälkitarkastusta sieltä tuli. Kotona lukitsin kissat kylppäriin, istuin pöydän ääreen ja aloin homman alusta. Sujui jo vähän paremmin. Optikolla olin kuluttanut 20 minuuttia yhteen silmään, nyt sama aika kului kahteen. Silmiä kipristeli tökkimisen jäljiltä hetken, mutta kun lähdin piilareiden kanssa ulos, olo oli mahtava. Tuntui osapuilleen samalta, kuin jostain esi-isästä/-äidistä on luultavasti tuntunut, kun hän on keksinyt tulen. Tuntui ihmeelliseltä nähdä niin hyvin ja niin rajattomasti ja niin kauas, ilman hölmöjä mustia kehyksiä näkökentän reunalla. Refleksinomaisesti yritin nähdä olemattomien silmälasien reunan yli verratakseni, miten paljon parempi nyt oli maailmaa katsella. 

Otin linssit äsken yöksi pois. Se oli jälleen kamalaa ja sain kulutettua siihen puoli tuntia. Lopulta silmiä kirvelsi ja ne olivat aika kuivat. On hiukan nuutunut olo ajatellessa, että aamulla pitää alkaa taas tökkiä, mutta optikko sitkeästi toisteli, että harjoittelun jälkeen linssien laitto ja poisto käy lopulta helposti. Yritän tässä kovasti uskoa ammattilaista. 

Mutta yhtä kaikki. Sain piilarit silmiin, sain ne pois, ja niiden käyttö oli aivan mahtavaa. Niitä ei tuntenut silmissä lainkaan!

Kotoilua

Lauantaiaamuna jääkaapissa oli valon seurana eilispäivän ananas, purkinpohjallinen jogurttia ja puolikas omena. Niistä syntyi aamupalalle kahvin seuraksi smoothie. Katsoin Myytinmurtajia ja kikattelin itsekseni mursunviiksiselle miehelle - erilainen kaukoihastus.

Juuri nyt kun tuntuu, että epävarmuudensietokykyni hipoo nollaa, ympärillä järkkyy ja murenee. Yritän muistaa kuka olen - yritän hahmottaa, mitä voin tehdä, ja mitä en voi. Yritän olla sekaantumatta asioihin, jotka eivät minulle kuulu. Välillä siitä tulee niin yksinäinen olo, että hampaita vihloo. Toivoisin kaikille hyvää. Yritän olla olematta katkera. Haluaisin olla kovastipaljon vahva. Kai sekin on eräänlaista itsekkyyttä.

On mukavaa kahlata läpi arkisia askareita, kun jaloissa pyörii kaksi kissaa. Kissa tietokoneen näppäimistöllä ei välttämättä hellyytä yhtä paljon. Olen muutamankin kerran kalastanut entisellä hammasharjalla kissanhiekanmurenia näppäimistön raoista, kiitos coonin pitkien varvaskarvojen. No, eipä oikeastaan näin perfektissa harmita yhtään. Lemmikkeihin voi kiintyä niin paljon, ettei siinä ole järjen hiventäkään.

Minulla on ikävä asioita, joita ei koskaan ollut olemassa. Ja myös joitain asioita, joita oli. Pitäisi saada nieltyä melkein kymmenen vuotta pettymystä ja yksinäisyyttä, että pääsisi eteenpäin. Elämä on lyhyt ja terapia on kallista.

Odotan kesää ja Afrikan matkaa. Olen menossa käytännöllisesti katsoen niin kauas, kuin on mahdollista. Se ei tunnu aivan todelta.

Menen uimaan valkohaiden kanssa, katsomaan valaita poikasineen ja kuvaamaan kalastajakylän talvimyrskyjä. Sanovat, että talvella sää vaihtuu siellä tiuhaan. Olen ehkä vähän outo turisti, odotan myös huonoa säätä. Olisi hienoa nähdä, kun Atlantin ja Intian valtameret ottavat tosissaan yhteen. Toivoisin kovasti näkeväni delfiineja ja rauskuja. Se vaatisi kuitenkin jo tuuria. Koko juttu tuntuu aivan absurdilta. Tällä viikolla pitää uusia passi.

Pimeistä hetkistä

Minulle masennus on sitä, kun ensimmäinen tunne aamulla herätessä on pettymys itseen ja siihen, että on hengissä.

Se ei ole kyvyttömyyttä nähdä elämän hyviä ja kauniita asioita. Se on kyvyttömyyttä nauttia niistä. Kun elämän parhaat asiat eivät enää tunnu hyvältä, toivo hiipuu - tilalle tulee yksinäisyys, häpeä, syyllisyys, itseinho. Masennus on sitä, kun tunnelin päässä ei näy valoa ja tunneli on niin ahdas, että eteenpäin joutuu ryömimään. Ilman valonpilkettä edessäpäin ei itsekään tiedä, miksi jatkaa ryömimistä. Ennen pitkää ryömiminen alkaa väsyttää yhä enemmän ja enemmän. Lopulta saattaa tulla hetki, jolloin ei enää jaksa ja valitsee mieluummin sen toisen vaihtoehdon.

Vuosia sitten olin sairaalassa ja omahoitajani kertoi minulle kokemuksestaan: Hän oli joskus työskennellyt labrassa, jossa tehtiin eläinkokeita skorpioneilla. He piirsivät bensiinistä skorpionin ympärille laajan kehän ja sytyttivät bensiinin sitten tuleen. Eläin joutui tietenkin paniikkiin ja yritti etsiä ulospääsyä tulen keskeltä. Kun sellaista ei löytynyt, eläin alkoi hakata omaa päätään myrkkipiikillään.

Istuin sairaalan sängyllä ja inhosin tarinaa. Inhosin eläinkoe-aspektia, enkä ymmärtänyt, miksi hoitaja kertoi tämän minulle.

Kaiken järjen ja odotuksieni vastaisesti vuotta myöhemmin asiani olivat hyvin. Olin onnellinen. Katselin ulos keväiseen puistoon oman kotini keittiön ikkunasta ja äkkiä tajusin, mitä hoitaja oli yrittänyt sanoa. (Vuosi siihen tosiaan meni - piiiiitkät piuhat...) Jos eläin ei olisi tappanut itseään, bensiini olisi lopulta palanut loppuun ja tuli olisi sammunut. Skorpioni olisi ollut vapaa.

Minulle tärkein sairastettujen vuosien tuoma oppi on ollut hakea itse apua - ja ottaa apu vastaan, kun sitä on tarjolla. Ei ole ollut helppoa antaa muiden kantaa vähän matkaa silloin, kun itse ei jaksa. Yksin sinnittely ei kuitenkaan ole arvokasta. Se on helvetin idioottimaista ja itsekästä, lopputulos on huono, eikä siitä lopulta kukaan kuitenkaan kiitä.

Apua saa saada lääkkeistä. Apua saa saada terapiasta. Apua saa saada toisista ihmisistä ja aivan mistä tahansa, mikä todella on juuri itselle avuksi.

Jonain päivänä paskan on pakko loppua. Tietysti on mahdollista, että vanhan paskan tilalle on tiedossa uutta paskaa, mutta ainakin vaihtelu virkistää.

Kotimaan matkailua

Ajattelin tehdä pienen postauksen viimekesäisestä kotimaan matkastani.

Viime kesänä pakkasin autoon teltan, kameran ja rakkaan ystäväni, jonka kanssa käänsimme ratin kohti pohjoista. Kovin korkealle emme kartalla kuitenkaan menneet, vain Kuusamoon asti. Minua houkuttivat sinne erityisesti kolme asiaa: Kiutaköngäs, kirkasvetiset järvet ja ennen kaikkea karhut.

Kävin Kuusamossa ensimmäistä kertaa pienenä lapsena, kun kuljimme isän kanssa Karhunkierroksen vaellusreitin. Kävimme katsomassa koskia ja nousimme näköalahissillä Rukatunturille. Nykyään Ruka on valitettavasti muuttunut muovisen hälyiseksi turistikyläksi. Kauniita luonnonmaisemiakin löytyy idän suunnalta, mutta Rukan alue on rakennettu turistien tarpeisiin niin, että tunturin alkuperäinen karun kaunis pohjoinen luonne on unohtunut. Laskettelurinteet ovat kyllä varmasti talvella vertaansa vailla. Toivoisin vain, että rakentaminen onnistuisi paikan alkuperäisluonnetta kunnioittaen. 

Porot muuten jaksavat olla näin etelän otuksesta tosi hauskoja! Aika päättäväisesti ne lönkyttelevät siinä keskellä tietä.

Kiutaköngäs on minulle jonkinlainen sielunpaikka. Kuviin on vaikea saada tallennettua, millainen se todella on.

Kolmisensataa metriä pitkä koski kulkee korkeiden punaisten kallioiden lomassa. Se on vaikuttava, rauhoittava näky. Laskeuduimme ystäväni kanssa aivan kosken juurelle, jossa kallioiseen rantaan on kovertunut hiidenkirnuja.

Suurin syy, miksi halusin Kuusamoon, olivat kuitenkin karhut. 

Vietin noin kuusi tuntia pienessä karhunkatselukojussa muutaman muun turistin kanssa Kuntilammella suolla, jossa oli haaskaruokinta. Illan aikana suolla kävi kuusi karhua, joista viimeinen oli emo kolmen pennun kanssa. Kokemus oli uskomattoman hieno. Tuntui, että koko porukan läpi kävi värähdys, kun lyhyen odottelun jälkeen ensimmäinen karhu irroittautui metsän varjosta ja käveli suolle.

Noin puolen yön aikaan emokarhu toi suolle kolme pentuaan. Pennut olivat pieniä, reippaita ja kauniita. Oli hauskaa, että jo niin lyhyessä ajassa kaltaiseni kokematonkin katsoja näki pennuissa luonne-eroja. Yksi oli selvästi rohkeampi ja tutki ympäristöä itsenäisesti, yksi pysytteli aivan emon lähellä ja kolmas lyhyellä turvasäteellä. 

Ikään kuin kolmen villin karhunpennun näkemisessä ei olisi ollut tarpeeksi, yksi pennuista uskaltautui suolampeen uimaan! Opas kertoi, ettei ollut ikinä nähnyt niin nuoren pennun uivan, ja että kyseessä oli luultavasti pennun ensimmäinen uinti. Hetki tallentui videolle, ja tulen ehkä laittamaan videon tänne myöhemmässä postauksessa.

En oikein tiedä, onko traagista vai koomista, että olin karhunkatselussa ainoa suomalainen. Mukana oli espanjalaispariskunta, muutama keski-eurooppalainen ja venäläisperhe. He kaikki olivat tulleet ihailemaan meikäläistä luontoa, ja villit karhut ovat varmasti jotain, jota valtaosa suomalaisista ei voi väittää nähneensä. Kyllähän mekin vaivaudumme kauas ihailemaan muun maailman upeaa luontoa, mutta ei kotimaan kohteitakaan kannata väheksyä. Itse karhunkatselusta poistuessani jouduin pysäyttämään auton tiensyrjään ja tirauttamaan pienen itkun. 

Karhujen näkeminen oli minulle muistutus siitä, että emme me ihmiset ole kuitenkaan ihan niin tärkeitä, kuin monesti kuvittelemme olevamme. Suurin osa karhuista tuli Kuntilammen suolle Venäjän puolelta, rajan yli. Me valtioiden rajoinemme ja kulttuurieroinemme emme liikuta niitä pätkän vertaa. Emme ole tämän pallon ainoita asukkaita, eikä tämä pallo ole olemassa meitä varten. Se on itseään varten ja upea. 

Alkuja

Uusi blogi sopinee aloittaa äänettömällä jyskeellä ja värisateella.

Tähän blogiin minun on tarkoitus kirjoitella arkisia asioitani ja puolihulluja projektejani. Olen kömpelö mutta sitäkin innokkaampi harrastajakuvaaja, joten kuvasaastetta on luvassa paljon.

Tervetuloa tänne eksyville! Toivottavasti viihdytte ja jaatte ajatuksianne!