Loppurutistus

Tänään käynnistyi viimeinen viikkoni Gansbaaissa. Minulla on vapaapäivä. Nukuin 12 tuntia putkeen ja se tuli tarpeeseen. Hommaa on ollut melkoisesti. Olen täällä ollessani syönyt tolkuttoman epäterveellisesti ja on vähän ikävä kotiruokaa. Ei muuten, täällä on aidon paikallisen ruokakulttuurin puolesta todella hyvät sapuskat, mutta vaihtelevien aikataulujen vuoksi ei ole ehtinyt oikein kunnolla kokkailla, joten joka päivä on ollut pasta ja jauhelihakastike, kyljys, hampurilainen tai pitsalinjaa. Aamupalaksi on vaaleaa leipää, pekonia, munia ja maissihiutaleita, työpäivinä on lounaaksi juusto-tomaatti-voileipiä ja sipsejä. Välipaloiksi olen syönyt tolkuttomat määrät mansikoita ja pisaratomaatteja, mutta muuten en ole kolmeen viikkoon syönyt juuri lainkaan vihanneksia, hedelmiä tai marjoja. Kun olemme käyneet ravintoloissa syömässä, on paikaksi yleensä valittu joku helppo ja "kansainvälinen" ravintola (itse tykkäisin kokeilla jotain pientä paikallista), jossa on tarjolla lähinnä ranskalaisia ja uppopaistettuja ruokia - tavallisesti lautaseltani löytyy ravintolassa noin desi vihanneksia ja puolikas lehmä. En valita, ruoka maistuu hyvältä, mutta jos en oksentaisi lähes joka päivä veneessä ollessani, painoni olisi varmaan karannut lopullisesti käsistä.

Nyt, kun kolme viikkoa on holahtanut jonnekin ja jäljellä on enää viikko, en oikein osaa päättää, mitä ajatella. Aika on kulunut käsittämättömän nopeasti ja ajatus kotiin lähtemisestä lähinnä pelottaa. Täällä on ollut tosi hyvä olla. En tiedä miksi, mutta olen voinut täällä paremmin kuin Suomessa pitkään aikaan. Mielestäni se ei ole kulttuurishokkiin kuuluva kuherrustila - Etelä-Afrikka ei näytä maailman parhaalta paikalta. Miten se voisikaan, kun epätasa-arvo. köyhyys ja kurjuus on niin selkeästi nähtävillä. Sen sijaan se voi johtua siitä, että kun kaikki on uutta ja pitää keskittyä kovasti, ei ole oikein aikaa ahdistua. Päivä on täynnä toimintaa ja illalla on niin väsynyt, että taju pois. Lisäksi lähes kaikki tapaamani ihmiset ovat olleet aivan ihania. Vapaaehtoisia tulee joka puolelta maailmaa ja yrityksissä ja yhdistyksissä työskentelee niin mustia kuin valkoisia paikallisia, joten täällä tulee nopeasti miellyttävällä tavalla värisokeaksi. Suomessa keskustellaan nyt monikulttuurisuudesta - puolesta ja vastaan - täällä sellainen keskustelu olisi aivan absurdia. Monikulttuurisuus on itsestäänselvää, joten ihmiset otetaan ihmisinä.

Olen täällä alkanut ajatella, että turismi ei ole ainoastaan hyväksi maan taloudelle, se on hyväksi myös ihmisten ajatusmaailmalle ja suvaitsevaisuudelle. Tietysti turismissa on myös enemmän ja vähemmän vastenmielisiä piirteitä, mutta kaikenkaikkiaan se asettaa ihmiset hakemaan kohtaamispintaa kulttuuri- ja kielimuurien yli. Lähes kaikki täällä puhuvat edes jonkin verran englantia, mutta olen onnistunut kommunikoimaan melko sujuvasti myös muutaman vanhemman rouvan kanssa, joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä kieltä, ja yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta olen tuntenut, että minut on otettu lämpimästi vastaan. Aluksi olin hieman kateellinen täällä oleville briteille ja amerikkalaisille siitä, että he voivat matkustaa ja olettaa tulevansa ymmärretyksi lähes kaikkialla omalla äidinkielellään. Sitten kuulin, miten yksi amerikkalainen kuvasti toiselle seurueeseemme liittynyttä mukavaa kiinalaismiestä ja totesi hieman halveksuen, että kyseessä on "muuten ihan hyvä tyyppi, mutta hän ei puhu kovin hyvää englantia", ja toinen pyöräytti silmiään. Ärsyynnyin ensin hieman, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että nuo kaksi ovat matkustaneet tänne asti, mutta pysyvät silti mieluummin omassa kuplassaan. Ehkä kielettömyys tekee jollain tavalla tarkkaavaisemmaksi ja herkkävaistoisemmaksi. Ajatus, että minulla olisi oikeus tulla ymmärretyksi omalla äidinkielelläni vieraassa kulttuurissa toisella puolella maapalloa, on kummallinen, alistava ja omahyväinen. En muuten missään nimessä väitä, että kaikki englantia äidinkielenään puhuvat ajattelisivat näin, päinvastoin! Kyseessä oli tosiaankin poikkeustapaus, jonka yleissivistys oli ehkä vähän niin ja näin - kyseinen tyyppi ei edes tiennyt, missä Kanada sijaitsee. Jos joku ei tunne edes puolen mantereen kokoisen naapurimaansa sijaintia, ei ehkä voi odottaa, että henkilö olisi perehtynyt sen kummemmin vieraisiin kulttuureihin tai kieliin.

Niin. Toisaalta jonkinlainen koti-ikäväkin jo on. En varsinaisesti kaipaa kotiin, mutta kaipaan perhettä, ystäviä, kissoja ja yllätykseseni suomenkieltä. Kaipaan sitä, että voin puhua mitä sylki suuhun tuo ja tulla ymmärretyksi joutumatta miettimään oikeita termejä. Kaipaan suomenkielen vivahteikkuutta ja sitä, että ihmiset ymmärtävät vitsini (mistä ei tosin mun huumorintajuni kohdalla ole valitettavasti takeita omalla kielelläkään). Kaipaan myös sitä, että saisin kuulla oman nimeni lausuttuna tutulla tavalla. Kuitenkin luulen, että kun palaan Suomeen, mulle tulee ikävä tänne. Jos voisin pakata kaikki rakkaat ihmiset ja kissani reppuun ja muuttaa tänne, tekisin luultavasti niin. Kävisin sitten lomilla aina Suomessa.

Ei tämäkään päivä ole pelkkää oleilua ollut. Kävin juuri läheisessä pingviinipelastamossa auttelemassa. Siellä oli kouluryhmä, kourallinen suloisia 9-10 -vuotiaita lapsia, joille pidettiin hieno pieni esitys kulutuksesta ja kierrätyksestä. Lapset olivat täysillä mukana ja esityksen lopuksi kaikki allekirjoittivat oman muovilupauksen, jossa he kertoivat, miten aikovat itse suojella luontoa. Monet lupasivat ottaa kauppaan mukaan omat muovipussit, kierrättää tai kertoa eteenpäin, ettei saa roskata. Lopuksi lapset esittivät meille laulun luonnonsuojelusta. Minä seisoin taustalla, taputin lasten vastauksille ja jaoin mehulaseja. Oli mukavaa.

Tänään oli taas mahtava päivä. Olemme kohta lähdössä syömään. Saamme joka sunnuntai läheisessä baarissa ilmaisen illallisen, koska perjantaisin vapaaehtoiset menevät sinne istumaan iltaa ja mitä ilmeisimmin kuluttavat tolkuttoman määrän rahaa. Minä en ole vielä mennyt (en oikein viihdy baareissa ja tulen helposti vähän yksinäiseksi, kun ihmiset ympärilläni ovat humalassa), mutta ensi perjantaina ajattelin lähteä mukaan katsomaan, millainen meininki siellä on. Viime perjantaina kämppikseni tuotiin takaisin kantamalla...

 Mutta tosiaan, veneellä oli tänään todella hienoa. Hait olivat vilkkaalla päällä, ja asiakkaina oli ilmeisesti rugby-joukkue, 20 äänekästä nuorta miestä täynnä riemua ja uhoa ja ääntä. Joka kerta, kun hai hyökkäsi kohi syöttiä iso sakki huusi riemusta.

Aallokko oli lempeä, enkä minä vaihteeksi oksentanut kertaakaan, vaikka välillä pitikin hengitellä syvään. Yksi asikkaista sen sijaan oksensi minunkin puolestani. Hän ei ehtinyt avata pussia, ja sotku levisi hänen käsilleen, märkäpuvulleen ja pitkin kantta. Minulle lankesi kunnia pestä kyseinen märkäpuku muutamaa tuntia myöhemmin.

Puolivälitiedote

En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Sekä töitä, että kaikkea hieno on ollut melkoisesti. Säät ovat olleet nyt aika huonot, joten emme tällä viikolla ole juuri päässeet merelle. Kävimme paikallisessa eläinsuojeluyhdistyksessä Mandela-päivänä siivoamassa, maalaamassa ja ulkoiluttamassa eläimiä. Kävimme Cape Agulhasilla ja viiniretkellä. Tänään oltiin taas merellä.

Tänään olin surkean merisairas ja muutenkin meni veneellä vähän kökösti. Tiputin vahingossa täyden pahoinvointipussin polvilleni (merisairaana käsistä ja jaloista menee voimat ja tulee helposti aika kömpelöksi). Pussi ei onneksi auennut, eikä siten sotkenut paikkoja, mutta säikähdin ja kirosin vahingossa englanniksi, ja kippari sattui kuulemaan ja suuttui minulle. Ymmärrän hyvin, asiakkaiden kuullen ei missään nimessä saa kirota. Merisairaus ja kiukun kohteena oleminen vei jossain määrin voimat ja kun päästiin takaisin mökeille, halusin torkuille. Oli puhetta, että myöhemmin illalla tilattaisiin pitsat, joten kerroin koordinaattorille, joka tekisi tilauksen, millaisen pitsan haluaisin. Hetkeä myöhemmin kiersi tilauslista, joten kirjoitin tilaukseni siihen. Kun koordinaattori sitten tuli joidenkin tuntien päästä pitsojen kanssa, hän oli ilmoittanut tilaukseni ravintolaan kahdesti, joutunut maksamaan ravintolassa ylimääräistä ja oli minulle vihainen. Yksi mukava belgialaispoika osti ylimääräisen pitsan.

Tämän päivän töpeksinnän jälkeen on vähän koti-ikävä. Kaikki hankaluudet ovat olleet pikkujuttuja, mutta kun on istunut neljä tuntia oksentamassa, eikä saa olla hetkekään yksin, ne tuntuvat isoilta. En tiedä, onko tämä joku suomalaisjuttu, mutta kaipaan tosissani jonkin verran yksityisyyttä. Meillä on täällä todella mukavat mökit, joissa nukkuu enimmillään kuusi ihmistä kerrallaan (2/huone), sekä päähalli, jossa vietetään päivisin aikaa ja josta käsin kaikki toiminta organisoidaan. Valitettavasti aikatauluja päivän toimille ei veneretkiä lukuun ottamatta käytännössä ole, tai ne ovat hyvin joustavat ja pomppuisat. Sanotaan vain, että "tossa jossain kohtaa lähdetään ulos syömään", tai "myöhemmin illalla on ehkä esitelmä." Toisin sanottuna kaikki vapaa-aika pitäisi viettää päähallissa 25 toisen ihmisen kanssa, jos haluaa pysyä kärryillä siitä, mitä tapahtuu ja milloin, ja se ei minulta oikein luonnistu. Haluan olla ainakin tunnin päivässä itsekseni. Yksin ei saa turvallisuussyistä lähteä kävelylle. Ainut tapa olla hetki rauhassa on hakeutua omaan mökkiin, kun muut ovat päähallissa, mikä vaikuttaa monista muista kulttuureista tulevilta helposti aika epäkohteliaalta - ja silloin tippuu kärryiltä siitä, ollaanko juuri NYT lähdössä kauppaan tai ravintolaan milloin minnekin. 

Sellainen pieni pahanmielenvuodatus. Yleisesti on ollut kyllä todella hienoa, eikä yhtään houkuta lähteä parin viikon päästä kotiin. Olen saanut kuvattua jonkin verran materiaalia dokumenttiin. Nyt on tosiaan oltu niin vähän merellä, ja olen ollut niin sairas, että kuvaaminen ei oikein ole onnistunut, mutta jospa se taas tästä. Ensi viikolla pääsen haastattelemaan henkilökuntaa konservointi- ja tutkimustyöstä!

Perillä!

Aika kuluu uskomattoman nopeasti. Lentokentillä sujui kaikki hyvin. Omituinen paperilappu oli kuin olikin dokumentti, jolla sain liput tulostettua kentällä, Heathrow oli valtava ja hämmentävä, mutta en eksynyt, ja pääsin lopulta turvallisesti perille. Lento Lontoosta Kapkaupunkiin oli kyllä kamala kokemus. En saanut nukuttua, istuin pikkiriikkisellä penkillä kahden naisen välissä ja kärsin nestehukasta, ja kun pyysin vettä, sitä kiikutettiin minulle noin desi pienessä muovikupissa. Ilmastointi ei toiminut, oli kuuma ja vilvoittelin pureskelemalla jääpaloja. Voin pahoin, ja koska jouduin joka kerta vessaan mennessäni herättämään käytävän puolella istuvan naisen, päädyin lopulta istumaan lattialla vessan edessä, jalat turposivat inhottavasti ja sain kamalan levottomat jalat -kohtauksen. Kapkaupunkiin tultuani join ensitöikseni lentokentällä puolitoista litraa vettä. Minua oltiin vastassa ja pääsin mukavaan dormiin pariksi päiväksi.

Dormin pihaa

Kävin kävelyllä Kapkaupungissa ja läheisellä rannalla. Kapkaupunki on minun makuuni hieman liian iso ja hälyinen. Epätasa-arvo on musertavaa. Valkoiset asuvat upeilla alueilla kauniissa aidatuissa taloissa. Turvattomuuden takia ikkunoissa on kalterit ja monien taloja ympäröivien muurien yllä juoksee sähkö- tai piikkilanka-aita. Kerjäläisille on kielletty ehdottomasti antamasta rahaa, koska se kuluisi halpaan amfetamiiniin. Käskettiin sanoa, "sorry, no", ja jatkaa kävelemistä. Ensimmäisenä päivänäni tapasinkin miehen, joka olisi halunnut minulta rahaa, - ostaakseen leipää ja maitoa lapselleen, hän sanoi. Hän lähti kävelemään rinnallani ja sanoi, että ellen anna hänelle rahaa, hän laittaa kätensä laukkuuni ja varastaa. Kapkaupungissa on paljon majoja ja avustusohjelmia köyhimmille, mutta ongelma on se, että niihin ei pääse, ellei ole irti huumeista. En tiedä, onko riippuvaisille tarjolla tukea huumeista irti pääsyyn, mutta jos Suomen kaltaisessa rikkaassa maassa, jossa ihmiset ovat suhteellisen tasa-arvoisia ja kaikenkaikkiaan hyvinvoivia, huumeista on hirvittävän vaikeaa päästä irti, miten se voisi onnistua Kapkaupungin kaduilla elävältä köyhältä narkomaanilta, jolla ei todellakaan ole elämässään mitään muuta, kuin huume? Valitettavasti täällä amfetamiini on ilmeisesti hyvin halpaa ja helposti saatavilla, ja se aiheuttaa välittömästi aivovaurioita. Lähistöllä odottava taksikuski, joka oli kuljettanut minua aikaisemmin, huomasi, että olin pulassa, tuli avuksi ja antoi minun odottaa autossaan, kunnes reitti oli taas selvä.

Muuten Kapkaupungissa meni oikein mukavasti, mutta olin kuitenkin iloinen, kun maanantaina pääsin Gansbaaiin. Uudet vapaaehtoiset saapuvat aina maanantaisin, ja tervetuliaisiksi pidetään braai, Etelä-Afrikkalaiset grillikekkerit.

Ranta ja Pöytävuori

Tiistaina menimme ensimmäistä kertaa veneelle asiakkaina. Pääsimme häkkisukeltamaan, näimme piikkirauskun ja monta kaunista valkohaita. Minä olin niin merisairas, ettei mitään rajaa. Oksensin viisi kertaa (kaksi kertaa ollessani häkissä!) ja suoraan sanottuna olin lähes tajuton. Seuraavana päivänä voin jo vähän paremmin - laatta lensi enää neljästi, ja pysyin kunnolla tajuissani ja pystyin jopa auttamaan asiakkaita. En onnistunut valokuvaamaan kummallakaan retkellä. Torstaina menin hairetken sijaan valasretkelle. Valasretket ovat helpompia meripahoinvoiville, koska vene pysyy koko ajan liikkessa, eivätkä aallot tunnu yhtä voimakkaasti. Retki sujuikin hienosti. Näimme kaksi tai kolme etelänmustavalasta, joista yksi riemuksemme hyppäsi monta kertaa veneemme edessä. Näky oli upea! Kävimme myös katsomassa Geyser Rockilla asustavaa monituhatpäistä hyljeyhdyskuntaa, joka on syy siihen, että täällä on niin paljon valkohaita.

Geyser Rockin hylkeitä

Eilen ei päästy merelle, koska oli surkea sää, ja tänään olemme tehneet Mandela-päivän hengessä vapaaehtoistöitä eläinsuojeluyhdistyksessä, joten olen nyt ollut kaksi päivää maalla putkeen. Haluaisin taas pian merelle.

Etelänmustavalaan pyrstö

Breaching

Kun kävin apteekissa ostamassa meripahoinvoitipillereitä, neiti tiskin takana vain vilkaisi minua ja marine volunteer -t-paitaani, ja otti meripahoinvointipillerit esiin, ennen kuin ehdin edes sanoa mitään. Projektikoordinaattori nauroi palattuani ja sanoi, että apteekissa kyllä tunnetaan meidän vapaaehtoiset, että siellä kyllä tiedetään tarkalleen, mitä olemme hakemassa.

Lähtölaskenta

Ylihuomenna olen Etelä-Afrikassa. Olen kaksi päivää ryntäillyt sinne tänne tekemään viime hetken ostoksia, tapaamaan ihmisiä, joita ei hetkeen näe ja hoitamaan pankkijuttuja. Tänään siivosin asunnon, jotta olisi elokuussa kiva palata ja jotta kasvien kasteluun lupautunut isäni ei hukkuisi pölypalloihin ja kissankarvoihin. Huomenna vien kissat serkulleni hoitoon. Kamerat ovat latautumassa. Puhelin pitää ladata ja kirjoittaa varmuuden vuoksi kaikki tärkeät numerot ylös. Pakkailin laukkua valmiiksi, ja se tuntuu kamalan raskaalta, vaikka sisällä ei ole kuin muutama vaatekerta ja hiukan perushygieniatarvikkeita. Jännittää vähän, koska en omista (toimivaa) vaakaa, enkä haluaisi joutua maksamaan ylimääräistä liikapainosta.

Jännittää muutenkin. En ole ikinä ennen matkustanut Euroopan ulkopuolella, ja Euroopassakin vain perheen tai kaverin kanssa, ja nyt lennän kahden mantereen ja valtameren yli yksin. Ei matka mitään, mutta jännittää, miten asiat lähtevät rullaamaan paikan päällä. Kuukausi ei ole aivan lyhyt aika, jos ei nyt pitkäkään. Mutta joskus kai jokainen asia pitää tehdä ensimmäistä kertaa. Kadehdin hiukan serkkuani, joka on niin tottunut reissaaja, ettei hätkädä vähästä, eikä varmaan paljostakaan. 

Rahan käytössä on varmasti hiukan opettelua. Luultavasti en uskalla ostaa mitään, kun pelkään, että raha loppuu kesken. Jos pankkikortti toimii, ei ole hätää. Sen pitäisi kyllä toimia. Tarkistin. 

Jonkin verran pyörittelen myös sitä kuuluisaa mitä jossia. Mitä, jos sattuu jotain? Mitä, jos lopakko tai passi varastetaan? Mitä, jos joudun onnettomuuteen? Ja ennen kaikkea kiusallisen ala-astemaista mitä, jos kukaan siellä ei tykkää musta! No, ainakin mulla on hyvä matkavakuutus varkauksien ja onnettomuuksien varalta. Onneksi työskentely alkaa ilmeisesti jotakuinkin heti.

Pitää muistaa ottaa sanakirja mukaan! Varmuuden vuoksi. Aaaagh. Jännääääää!!!

Takkiin tuli

Sain tänään pääsykoetuloksen - 7. varasija, eli tähän kyseiseen kouluun ei mitään toivoa päästä sisään. Ensireaktioni oli oikeastaan aika hauska: kädet ja jalat menivät aivan kylmiksi ja mielen valtasi jonkinlainen turtumus, ei tuntunut oikein miltään. Turtumuksen aikana ajattelin, että tässä myöhemmin tänään tulen luultavasti itkemään, joten parasta varmaan poistaa piilolinssit vielä, kun ei itketä. Niinpä poistin ne.

Pitihän sitä sitten muutama pettymyksen kyynel tirauttaa, mutta kaiken kaikkiaan olo on helpottunut, kun tulos lopultakin tuli. Nyt voin taas keskittyä tulevaisuuteen. Voin nauttia Afrikan matkasta. Voin tähdätä jonkin. Eikä 7.varasija oikeastaan ole viileämmin ajatellen ensikertalaiselta huono tulos, se ei vain ikävä kyllä ole tarpeeksi hyvä. Toivottavasti vielä joskus pääsen sisään asti. Ylihuomenna soitan koululle ja pyydän tehtävistäni palautetta, jotta tiedän, mihin kannattaa seuraavalla kerralla keskittyä (mikäli pääsen uudestaan pääsykokeisiin) ja mitä pitää kehittää. Luulen, että haastattelu meni minulta melko huonosti ja sen merkitys oli 50% viimeisen vaiheen pisteistä.

Onneksi minulla on läheisiä, jotka tukevat ja kannustavat. Iloisia uutisia hauista kuitenkin sen verran, että rakas ystäväni pääsi opiskelemaan unelma-alaansa. Olen hänen puolestaan todella iloinen.

Viikon päästä lähden Etelä-Afrikkaan! Oaaaaagh!

Poks, sanoo pää

Olin pääsykokeissa. Kokeet kestivät viisi päivää ja päivien välillä saatiin toisinaan yöksi tehtäviä. Paine oli todella kova. Pääsin viimeiseen vaiheeseen ja nyt täytyy odotella ehkä n. kuukausi tuloksia. Kun koe oli lopulta ohi, jännitys purkautui ruokakaupassa hillittömäntä vapinana. Nyykötin ottamassa tukea pakastealtaassa ja tutisin varmaan viitisen minuuttia, ennen kuin pystyin tekemään ostokset loppuun ja menemään kotiin. Mukaan tarttui hervoton määrä lohturuokaa, jollaista pyrin normaalisti välttämään. En muista, mitä tein kotiin päästyäni, mutta puoli seitsemän aikaan nukahdin ja vetelin sikeitä 16 tuntia putkeen. Unet tulivat tarpeeseen, sain pääsykoeviikolla nukuttua hädin tuskin - stressitaso oli niin korkealla, ettei uni tullut, ja pelko pommiin nukkumisesta herätteli pitkin aamuyötä.

Epävarmuuden sietokykyni hipoo juuri nyt nollaa. Luulen, että kestäisin pettymyksen paljon paremmin, kuin tämän olotilan, jossa pettymystä odottaa koko ajan, mutta sitä ei voi mitenkään käsitellä. Tulevaisuuden suunnittelu ei onnistu. Muutaman viikon päässä odottava Afrikan matka on jossain ihan toisessa todellisuudessa. Ystäväni oli kylässä ja sanoi, että "toivottavasti sä et ole koko kesää tuollainen." No, sitä minäkin toivon. Hän sanoi myös, että niin kauan, kuin ei tiedä tulosta, voi sentään toivoa. Kunpa minunkin logiikkani toimisi noin. Inhoan toivomista ja niin kauan, kuin en tiedä tulosta, oletan, että en ole päässyt, mutta en voi päästä pettymyksen yli. Tilanne olisi tietysti toinen, jos voisin tehdä asian hyväksi jotain, silloin toivominen innostaa, mutta nyt ei ole tarjolla kuin passiivinen möllötys. Pystyn tekemään muitakin asioita, mutta muut asiat eivät estä minua ajattelemasta pääsykoetulosta. Olen kuitenkin iloinen, että tulos tulee viimeistään noin viikkoa ennen Afrikan reissua.

Jos kävi hyvin, on hyvä mieli lähteä reissuun, jos kävi huonosti, saa vähäksi aikaa jotain aivan muuta ajateltavaa. Shaaaarrrk! Ai niin, täytin 24. Viikonloppuna kahvitellaan. Viime viikonloppuna kävimme Turku Airshowssa. Lentonäytökset olivat hienoja. Haluaisin syntymäpäivälahjaksi oman lentokoneen, mutta en mä helikopteristakaan hirveästi pettyisi.

Mainos

Mainos :) Aloin pitää tämän blogin ohella animaatio-/sarjakuvablogia, johon silloin tällöin päivittelen kuvamuotoon tuherrettuja puolivillaisia ajatuksia. Se blogi löytyy osoitteesta http://jonkunmuunelama.blogspot.fi/

Vähän niinku animaatio

Päätin kokeilla kädenjälkeäni tällaisen kerronnan alueella. Kai tätä voisi sanoa animaatioksi - tai no, ei oikein, mutta melkein ainakin. Tässä siis ensimmäinen kokeilu sarjassa Jonkun Muun elämä.

Arkea ja vähän juhlaakin

Tällä viikolla juhlin molempien isoäitieni syntymäpäiviä. Olen koittanut selvittää ikäviä paperiasioita ja jännittänyt, tuleeko pääsykoekutsua. Vielä ei ole kuulunut. Koitan kovasti olla toivomatta. Ennakkotehtävät on tehty ja on myöhäistä jossitella. Perjantaina lähdetään ajelemaan pohjoiseen toisen isoäidin luo. Paperisätkyjen keskellä raha-asiat hiukan huolettavat. Odottelen, että pääsen jatkamaan haidokkarin kuvauksia. Siihen liittyen olen lähetellyt paljon pelottavia sähköposteja. On huolta läheisistä. Miten voi tuntua yhtä aikaa hektiseltä, ja yhtä aikaa siltä, ettei saa mitään aikaan?

Tänä aamuna kahvit keitettyäni huomasin, että yön aikana oli tapahtunut eräs pieni tragedia. Ikkunani oli ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Mielestäni näky oli sen verran arkisen surullinen ja koskettava, että halusin siitä kuvan.

Olen viime aikoina kiinnostunut yhä enemmän ruoanlaitosta, leipomisesta ja sen sellaisesta. Se on kuitenkin yksin asuvalle vähän kaksipiippuinen harrastus. Hyvä ruoka on jotain, joka tekee mieli jakaa, eikä kakkuja terveydenkään puolesta kannata itselleen leipoa. Onneksi olemme ottaneet ystäväni kanssa tavaksi laittaa silloin tällöin yhdessä ruokaa. Jotain vähän parempaa kuin arkena, uusia makuja, uusia yhdistelmiä. Ensimmäinen kokeilu oli karamellisoitu appelsiini-viikuna -salaatti, katkaravut ja hummus. Oli hyvää ja oli kivaa.

Liityin Kinuskikissan sivuille ja perustin sinne oman leipomon nimellä Bambuhai. Ajattelin, että siitä saa kivasti uusia sävyjä harrastukseen - mukava yhdistelmä keskustelua, kokeiluja, kokkausta ja valokuvausta. 

Kaiken harmauden keskellä huumorin pilkistyksiä tarjoavat kissani, joista toinen - jaksan väittää vuodesta toiseen - on hölmöin kissa, mitä voin kuvitella. Vai mitä tällaisesta elukasta pitäisi ajatella?

Jago rentoutuu sohvalla.

Iloista pääsiäistä

Logiikoita on monenlaisia. Erään logiikan mukaan, joka ehkä on monimutkainen, mutta ei missään tapauksessa väärä, on täysin luonnollista siivota puoli kahdelta yöllä, koska huomenna tulee vieraita ja kolmeen viikkoon ei ole viitsinyt edes tiskata. 

Näin aloitettiin päivitys hieman väännellyllä lainauksella Muumipapasta ja merestä. Pääsiäinen on sujunut mukavasti. Pitkänä perjantaina olin kannustamassa veljeäni uimakisoissa ja viikonlopun olen viettänyt rakkaiden sukulaisten luona herkkuja syöden ja munia maalaten. Muutama vuosi takaperin elelin silloisten opintojen vuoksi varsin kaukana ystävistä ja sukulaisista, ja pääsiäistäkin piti tietysti viettää yksin, mutta munia maalasin silloinkin yksinäisyydestä huolimatta. Tuollaista kissa- ja kukkamunaa syntyi silloin. (Tämän vuoden munat ovat vielä kuivumassa.)

Tänä vuonna käsi tutisi melkoisesti, mikä lie väsymys/stressi syynä, ja meni enemmän läträämisen kuin maalaamisen puolelle, mutta mukavaa oli.

Serkkuni lupasi piipahtaa huomenna. On ihana pitkästä aikaa viettää hänen kanssaan aikaa. Koti tosin on ollut sellaisen kaaoksen vallassa, ettei sitä kehtaa näyttää - no - kenellekään. Niinpä tartuin tiskiharjaan ja huljautin pois puolitoistatuntisen tiskin. Olen viime aikoina piirtänyt melkoiset määrät luonnoksia, jotka ovat lojuneet pitkin pöytiä ja kasautuneet lattioille. Siivosin ne ja vanhat laskut pois pyörimästä - paperikassillinen täyttyi. Pyyhin pölyjä ja heitin rätin menemään. Huomisaamuksi jäi kissankarvapallojen imurointi - imuria kun ei oikein kehtaa hurruttaa kahden aikaan yöllä, vaikka hipihtävällä opiskelija-alueella asuukin.

Kello on puoli kolme ja tästä voisi vaikka mennä nukkumaan. Sängyssä lojuu kaksi kissaa onnellisesti poikittain. Vielä kun raaskisi yrittää siirtää niitä.

Karhuiluvideo

Kokosin jokin aika sitten viime kesän karhuilureissusta lyhyen videokoosteen, ja tässä se nyt on. Suosittelen karhunkatselua lämpimästi kaikille. Tuntuu käsittämättömän hienolta nähdä näitä upeita eläimiä niiden omassa ympäristössä. Lisäksi karhujen näkeminen voi parhaimmillaan murtaa joitakin myyttejä, lievittää pelkoja ja herättää aivan uudenlaista kunnioitusta näitä eläimiä kohtaan.

Minulle tällainen myytinmurtumis/-pelonlievityshetki oli, kun yön tultua emokarhu johdatti kolme pentuaan pois suolta. Opas sanoi, "she is leaving and so are we", ja sitten lähdimme kojusta autoillemme. Karhu oli vielä varsin lähellä, vaikka emme voineetkaan nähdä sitä. Minulle on aina opetettu, että emokarhu on vaarallisin asia Suomen metsissä, ja annettu ymmärtää, että sellaisen kanssa ei kannata missään nimessä joutua lähekkäin. Kuitenkin lähdimme katselukojusta melkein heti emon poistuttua näköpiiristä. Ja nyt kun ajattelee - miksi karhu olisi ollut meille uhka? Ei sillä ollut tarvetta hyökätä, vaan tarve viedä pentunsa pois meidän ulottuviltamme.

Lisäksi suolla oli silloin seisova, kuuma päivä. Tavallisesti karhuja näkyy enemmän, mutta nyt niitä kävi suolla kuusi. Muutamat niistä liikkuivat suolla hyvin varovasti ja epäröiden. Opas kertoi, että karhut haistavat meidät ja ovat siksi varuillaan. Minulle konkretisoitui lopultakin se, mitä olen aina kuullut hoettavan: karhu väistää ihmistä. Jos pidät sen verran ääntä, että karhu tietää sinun liikkuvan metsässä, et varmasti kohtaa sitä.

Olen edelleen hyvin onnellinen ja kiitollinen karhunkatselureissusta. Kiitokset Karhu-Kuusamolle. Toivon pääseväni pian takaisin!

Hiljaa hyvä tulee ja niin päin pois

Jipii! Alan pikkuhiljaa oppia käyttämään näitä riivatun piilareita. Eilispäivä oli melko tuskaisa. Vasen silmä sai osakseen varsin julmaa kohtelua, kun jouduin poistamaan ja laittamaan linssin uudestaan kesken päivän, enkä millään meinannut osata. Laskin, että tökin vasenta silmääni päivän aikana yhteensä noin 1h 50 min. Jostain syystä silmä ei ollut ilahtunut, vaan kuivui, alkoi kirvellä ja verestää. Piilarin poistaminen kuivasta silmästä puolestaan oli hiukan kivuliasta ja erittäin pelottavaa.

Tänään linssit menivät kuitenkin päähän kahdenkymmenen minuutin sitkeän yrittämisen jälkeen, ja pois sain ne ensimmäisellä yrittämällä kummastakin silmästä. Jännitin poistamista eilisen kärsimyksen jälkeen kauheasti, ja nyt tekisi mieli heittää volttia riemusta.

Vaikka alku onkin hiukan hankalaa, voin kyllä jo nyt sanoa, etten aio todellakaan palata silmälaseihin, ellei piilarien kanssa tule jotain opitikkoa huolestuttavia ongelmia. On niin ihmeellistä nähdä hyvin ilman laseja!

Piilaripiina

Uskolliset silmälasini kohtasivat viikko pari takaperin kävelyllä traagisen lopun. Pidin laseja vähän aikaa kädessä kävellessäni, ja kun nostin ne takaisin silmilleni, toinen linssi oli pudonnut. Se oli maastoutunut etsiville silmille liian tehokkaasti jääsohjoon, ja nyt lasit kelpaavat lähinnä keskustelunavaukseksi. 

Niinpä kävin tänään optikolla näöntarkastuksessa hankkimassa laseille seuraajat. Ajattelin, että piilolinssit olisivat tosi kivat. Ei tarttisi räplätä niiden kanssa kuin aamulla ja illalla, toisin kuin lasien, joita en käytä sisällä, ja jotka ovat aina kateissa, kun pitäisi lähteä liikenteeseen. Piilolinssejä voisi pitää kivasti päässä koko päivän, ne eivät vaikuttaisi ulkonäköön, eivätkä vetäisi talvisin huuruun. Ne päässä voisin myös sukeltaa sitten kesällä Afrikassa. 

Voi kärsimys. Näöntutkimus meni happamalla rutiinilla, mutta sitten piti harjoitella piilolinssin laittaminen ja pois ottaminen oikeaan silmään. Opin, että silmää ei ole suunniteltu piilolinssin laittoa varten, vaikka piilolinssi on suunniteltu silmää varten. Optikko ansaitsisi kyllä rauhanpalkinnon. Minulta meni varmaan reilusti yli 20 minuuttia, ennen kuin sain piilarin paikalleen. Tökin silmää ja jupisin. Piilari tippui minulta vaikka miten monta kertaa, ja se jouduttiin desaamaan. Kerran heitin linssin lattialle, ja jouduttiin avaamaan uusi paketti. Räpsyttelin väärään aikaan - refleksi - niin että piilari takertui milloin luomiin tai ripsiin, milloin sormenpäähän. Piilolinssi olisi pitänyt saada kyynelkalvolle niin, että linssin reunat ottaisivat siihen tasaisesti kiinni, jolloin silmä ikään kuin imaisisi linssin paikalleen. Blaah. Linssiä silmään tähtäävän etusormeni imu oli paljon voimakkaampi. Tökin silmämunaa kunnes silmä alkoi punoittaa ja vuotaa. Sitten alkoi jostain käsittämättömästä syystä vuotaa myös nenä. Ehkä silkasta myötätunnosta. Lopulta tuntui, että silmä on saanut tarpeekseen ja lähtee seuraavaksi kävelemään, ellen lopeta sen rääkkäämistä. Parikymmenminuuttisen rääkin jälkeen piilari meni vahingossa paikoilleen. Ja sitten se olisi pitänyt ottaa pois... Sama rääkki kääntäen alusta. Onneksi piilarin pois ottaminen sujui hiukan helpommin. Koko kärsimyksen ajan optikko oli ystävällinen ja kärsivällinen ja toisteli, että "se vaatii vähän harjoitusta." Asiakaspalvelun ihme.

No, kuukausilinssit ja kahden viikon testiaika ennen jälkitarkastusta sieltä tuli. Kotona lukitsin kissat kylppäriin, istuin pöydän ääreen ja aloin homman alusta. Sujui jo vähän paremmin. Optikolla olin kuluttanut 20 minuuttia yhteen silmään, nyt sama aika kului kahteen. Silmiä kipristeli tökkimisen jäljiltä hetken, mutta kun lähdin piilareiden kanssa ulos, olo oli mahtava. Tuntui osapuilleen samalta, kuin jostain esi-isästä/-äidistä on luultavasti tuntunut, kun hän on keksinyt tulen. Tuntui ihmeelliseltä nähdä niin hyvin ja niin rajattomasti ja niin kauas, ilman hölmöjä mustia kehyksiä näkökentän reunalla. Refleksinomaisesti yritin nähdä olemattomien silmälasien reunan yli verratakseni, miten paljon parempi nyt oli maailmaa katsella. 

Otin linssit äsken yöksi pois. Se oli jälleen kamalaa ja sain kulutettua siihen puoli tuntia. Lopulta silmiä kirvelsi ja ne olivat aika kuivat. On hiukan nuutunut olo ajatellessa, että aamulla pitää alkaa taas tökkiä, mutta optikko sitkeästi toisteli, että harjoittelun jälkeen linssien laitto ja poisto käy lopulta helposti. Yritän tässä kovasti uskoa ammattilaista. 

Mutta yhtä kaikki. Sain piilarit silmiin, sain ne pois, ja niiden käyttö oli aivan mahtavaa. Niitä ei tuntenut silmissä lainkaan!

Kotoilua

Lauantaiaamuna jääkaapissa oli valon seurana eilispäivän ananas, purkinpohjallinen jogurttia ja puolikas omena. Niistä syntyi aamupalalle kahvin seuraksi smoothie. Katsoin Myytinmurtajia ja kikattelin itsekseni mursunviiksiselle miehelle - erilainen kaukoihastus.

Juuri nyt kun tuntuu, että epävarmuudensietokykyni hipoo nollaa, ympärillä järkkyy ja murenee. Yritän muistaa kuka olen - yritän hahmottaa, mitä voin tehdä, ja mitä en voi. Yritän olla sekaantumatta asioihin, jotka eivät minulle kuulu. Välillä siitä tulee niin yksinäinen olo, että hampaita vihloo. Toivoisin kaikille hyvää. Yritän olla olematta katkera. Haluaisin olla kovastipaljon vahva. Kai sekin on eräänlaista itsekkyyttä.

On mukavaa kahlata läpi arkisia askareita, kun jaloissa pyörii kaksi kissaa. Kissa tietokoneen näppäimistöllä ei välttämättä hellyytä yhtä paljon. Olen muutamankin kerran kalastanut entisellä hammasharjalla kissanhiekanmurenia näppäimistön raoista, kiitos coonin pitkien varvaskarvojen. No, eipä oikeastaan näin perfektissa harmita yhtään. Lemmikkeihin voi kiintyä niin paljon, ettei siinä ole järjen hiventäkään.

Minulla on ikävä asioita, joita ei koskaan ollut olemassa. Ja myös joitain asioita, joita oli. Pitäisi saada nieltyä melkein kymmenen vuotta pettymystä ja yksinäisyyttä, että pääsisi eteenpäin. Elämä on lyhyt ja terapia on kallista.

Odotan kesää ja Afrikan matkaa. Olen menossa käytännöllisesti katsoen niin kauas, kuin on mahdollista. Se ei tunnu aivan todelta.

Menen uimaan valkohaiden kanssa, katsomaan valaita poikasineen ja kuvaamaan kalastajakylän talvimyrskyjä. Sanovat, että talvella sää vaihtuu siellä tiuhaan. Olen ehkä vähän outo turisti, odotan myös huonoa säätä. Olisi hienoa nähdä, kun Atlantin ja Intian valtameret ottavat tosissaan yhteen. Toivoisin kovasti näkeväni delfiineja ja rauskuja. Se vaatisi kuitenkin jo tuuria. Koko juttu tuntuu aivan absurdilta. Tällä viikolla pitää uusia passi.

Pimeistä hetkistä

Minulle masennus on sitä, kun ensimmäinen tunne aamulla herätessä on pettymys itseen ja siihen, että on hengissä.

Se ei ole kyvyttömyyttä nähdä elämän hyviä ja kauniita asioita. Se on kyvyttömyyttä nauttia niistä. Kun elämän parhaat asiat eivät enää tunnu hyvältä, toivo hiipuu - tilalle tulee yksinäisyys, häpeä, syyllisyys, itseinho. Masennus on sitä, kun tunnelin päässä ei näy valoa ja tunneli on niin ahdas, että eteenpäin joutuu ryömimään. Ilman valonpilkettä edessäpäin ei itsekään tiedä, miksi jatkaa ryömimistä. Ennen pitkää ryömiminen alkaa väsyttää yhä enemmän ja enemmän. Lopulta saattaa tulla hetki, jolloin ei enää jaksa ja valitsee mieluummin sen toisen vaihtoehdon.

Vuosia sitten olin sairaalassa ja omahoitajani kertoi minulle kokemuksestaan: Hän oli joskus työskennellyt labrassa, jossa tehtiin eläinkokeita skorpioneilla. He piirsivät bensiinistä skorpionin ympärille laajan kehän ja sytyttivät bensiinin sitten tuleen. Eläin joutui tietenkin paniikkiin ja yritti etsiä ulospääsyä tulen keskeltä. Kun sellaista ei löytynyt, eläin alkoi hakata omaa päätään myrkkipiikillään.

Istuin sairaalan sängyllä ja inhosin tarinaa. Inhosin eläinkoe-aspektia, enkä ymmärtänyt, miksi hoitaja kertoi tämän minulle.

Kaiken järjen ja odotuksieni vastaisesti vuotta myöhemmin asiani olivat hyvin. Olin onnellinen. Katselin ulos keväiseen puistoon oman kotini keittiön ikkunasta ja äkkiä tajusin, mitä hoitaja oli yrittänyt sanoa. (Vuosi siihen tosiaan meni - piiiiitkät piuhat...) Jos eläin ei olisi tappanut itseään, bensiini olisi lopulta palanut loppuun ja tuli olisi sammunut. Skorpioni olisi ollut vapaa.

Minulle tärkein sairastettujen vuosien tuoma oppi on ollut hakea itse apua - ja ottaa apu vastaan, kun sitä on tarjolla. Ei ole ollut helppoa antaa muiden kantaa vähän matkaa silloin, kun itse ei jaksa. Yksin sinnittely ei kuitenkaan ole arvokasta. Se on helvetin idioottimaista ja itsekästä, lopputulos on huono, eikä siitä lopulta kukaan kuitenkaan kiitä.

Apua saa saada lääkkeistä. Apua saa saada terapiasta. Apua saa saada toisista ihmisistä ja aivan mistä tahansa, mikä todella on juuri itselle avuksi.

Jonain päivänä paskan on pakko loppua. Tietysti on mahdollista, että vanhan paskan tilalle on tiedossa uutta paskaa, mutta ainakin vaihtelu virkistää.

Kotimaan matkailua

Ajattelin tehdä pienen postauksen viimekesäisestä kotimaan matkastani.

Viime kesänä pakkasin autoon teltan, kameran ja rakkaan ystäväni, jonka kanssa käänsimme ratin kohti pohjoista. Kovin korkealle emme kartalla kuitenkaan menneet, vain Kuusamoon asti. Minua houkuttivat sinne erityisesti kolme asiaa: Kiutaköngäs, kirkasvetiset järvet ja ennen kaikkea karhut.

Kävin Kuusamossa ensimmäistä kertaa pienenä lapsena, kun kuljimme isän kanssa Karhunkierroksen vaellusreitin. Kävimme katsomassa koskia ja nousimme näköalahissillä Rukatunturille. Nykyään Ruka on valitettavasti muuttunut muovisen hälyiseksi turistikyläksi. Kauniita luonnonmaisemiakin löytyy idän suunnalta, mutta Rukan alue on rakennettu turistien tarpeisiin niin, että tunturin alkuperäinen karun kaunis pohjoinen luonne on unohtunut. Laskettelurinteet ovat kyllä varmasti talvella vertaansa vailla. Toivoisin vain, että rakentaminen onnistuisi paikan alkuperäisluonnetta kunnioittaen. 

Porot muuten jaksavat olla näin etelän otuksesta tosi hauskoja! Aika päättäväisesti ne lönkyttelevät siinä keskellä tietä.

Kiutaköngäs on minulle jonkinlainen sielunpaikka. Kuviin on vaikea saada tallennettua, millainen se todella on.

Kolmisensataa metriä pitkä koski kulkee korkeiden punaisten kallioiden lomassa. Se on vaikuttava, rauhoittava näky. Laskeuduimme ystäväni kanssa aivan kosken juurelle, jossa kallioiseen rantaan on kovertunut hiidenkirnuja.

Suurin syy, miksi halusin Kuusamoon, olivat kuitenkin karhut. 

Vietin noin kuusi tuntia pienessä karhunkatselukojussa muutaman muun turistin kanssa Kuntilammella suolla, jossa oli haaskaruokinta. Illan aikana suolla kävi kuusi karhua, joista viimeinen oli emo kolmen pennun kanssa. Kokemus oli uskomattoman hieno. Tuntui, että koko porukan läpi kävi värähdys, kun lyhyen odottelun jälkeen ensimmäinen karhu irroittautui metsän varjosta ja käveli suolle.

Noin puolen yön aikaan emokarhu toi suolle kolme pentuaan. Pennut olivat pieniä, reippaita ja kauniita. Oli hauskaa, että jo niin lyhyessä ajassa kaltaiseni kokematonkin katsoja näki pennuissa luonne-eroja. Yksi oli selvästi rohkeampi ja tutki ympäristöä itsenäisesti, yksi pysytteli aivan emon lähellä ja kolmas lyhyellä turvasäteellä. 

Ikään kuin kolmen villin karhunpennun näkemisessä ei olisi ollut tarpeeksi, yksi pennuista uskaltautui suolampeen uimaan! Opas kertoi, ettei ollut ikinä nähnyt niin nuoren pennun uivan, ja että kyseessä oli luultavasti pennun ensimmäinen uinti. Hetki tallentui videolle, ja tulen ehkä laittamaan videon tänne myöhemmässä postauksessa.

En oikein tiedä, onko traagista vai koomista, että olin karhunkatselussa ainoa suomalainen. Mukana oli espanjalaispariskunta, muutama keski-eurooppalainen ja venäläisperhe. He kaikki olivat tulleet ihailemaan meikäläistä luontoa, ja villit karhut ovat varmasti jotain, jota valtaosa suomalaisista ei voi väittää nähneensä. Kyllähän mekin vaivaudumme kauas ihailemaan muun maailman upeaa luontoa, mutta ei kotimaan kohteitakaan kannata väheksyä. Itse karhunkatselusta poistuessani jouduin pysäyttämään auton tiensyrjään ja tirauttamaan pienen itkun. 

Karhujen näkeminen oli minulle muistutus siitä, että emme me ihmiset ole kuitenkaan ihan niin tärkeitä, kuin monesti kuvittelemme olevamme. Suurin osa karhuista tuli Kuntilammen suolle Venäjän puolelta, rajan yli. Me valtioiden rajoinemme ja kulttuurieroinemme emme liikuta niitä pätkän vertaa. Emme ole tämän pallon ainoita asukkaita, eikä tämä pallo ole olemassa meitä varten. Se on itseään varten ja upea. 

Alkuja

Uusi blogi sopinee aloittaa äänettömällä jyskeellä ja värisateella.

Tähän blogiin minun on tarkoitus kirjoitella arkisia asioitani ja puolihulluja projektejani. Olen kömpelö mutta sitäkin innokkaampi harrastajakuvaaja, joten kuvasaastetta on luvassa paljon.

Tervetuloa tänne eksyville! Toivottavasti viihdytte ja jaatte ajatuksianne!