Kotoilua

Lauantaiaamuna jääkaapissa oli valon seurana eilispäivän ananas, purkinpohjallinen jogurttia ja puolikas omena. Niistä syntyi aamupalalle kahvin seuraksi smoothie. Katsoin Myytinmurtajia ja kikattelin itsekseni mursunviiksiselle miehelle - erilainen kaukoihastus.

Juuri nyt kun tuntuu, että epävarmuudensietokykyni hipoo nollaa, ympärillä järkkyy ja murenee. Yritän muistaa kuka olen - yritän hahmottaa, mitä voin tehdä, ja mitä en voi. Yritän olla sekaantumatta asioihin, jotka eivät minulle kuulu. Välillä siitä tulee niin yksinäinen olo, että hampaita vihloo. Toivoisin kaikille hyvää. Yritän olla olematta katkera. Haluaisin olla kovastipaljon vahva. Kai sekin on eräänlaista itsekkyyttä.

On mukavaa kahlata läpi arkisia askareita, kun jaloissa pyörii kaksi kissaa. Kissa tietokoneen näppäimistöllä ei välttämättä hellyytä yhtä paljon. Olen muutamankin kerran kalastanut entisellä hammasharjalla kissanhiekanmurenia näppäimistön raoista, kiitos coonin pitkien varvaskarvojen. No, eipä oikeastaan näin perfektissa harmita yhtään. Lemmikkeihin voi kiintyä niin paljon, ettei siinä ole järjen hiventäkään.

Minulla on ikävä asioita, joita ei koskaan ollut olemassa. Ja myös joitain asioita, joita oli. Pitäisi saada nieltyä melkein kymmenen vuotta pettymystä ja yksinäisyyttä, että pääsisi eteenpäin. Elämä on lyhyt ja terapia on kallista.

Odotan kesää ja Afrikan matkaa. Olen menossa käytännöllisesti katsoen niin kauas, kuin on mahdollista. Se ei tunnu aivan todelta.

Menen uimaan valkohaiden kanssa, katsomaan valaita poikasineen ja kuvaamaan kalastajakylän talvimyrskyjä. Sanovat, että talvella sää vaihtuu siellä tiuhaan. Olen ehkä vähän outo turisti, odotan myös huonoa säätä. Olisi hienoa nähdä, kun Atlantin ja Intian valtameret ottavat tosissaan yhteen. Toivoisin kovasti näkeväni delfiineja ja rauskuja. Se vaatisi kuitenkin jo tuuria. Koko juttu tuntuu aivan absurdilta. Tällä viikolla pitää uusia passi.