Kotimaan matkailua

Ajattelin tehdä pienen postauksen viimekesäisestä kotimaan matkastani.

Viime kesänä pakkasin autoon teltan, kameran ja rakkaan ystäväni, jonka kanssa käänsimme ratin kohti pohjoista. Kovin korkealle emme kartalla kuitenkaan menneet, vain Kuusamoon asti. Minua houkuttivat sinne erityisesti kolme asiaa: Kiutaköngäs, kirkasvetiset järvet ja ennen kaikkea karhut.

Kävin Kuusamossa ensimmäistä kertaa pienenä lapsena, kun kuljimme isän kanssa Karhunkierroksen vaellusreitin. Kävimme katsomassa koskia ja nousimme näköalahissillä Rukatunturille. Nykyään Ruka on valitettavasti muuttunut muovisen hälyiseksi turistikyläksi. Kauniita luonnonmaisemiakin löytyy idän suunnalta, mutta Rukan alue on rakennettu turistien tarpeisiin niin, että tunturin alkuperäinen karun kaunis pohjoinen luonne on unohtunut. Laskettelurinteet ovat kyllä varmasti talvella vertaansa vailla. Toivoisin vain, että rakentaminen onnistuisi paikan alkuperäisluonnetta kunnioittaen. 

Porot muuten jaksavat olla näin etelän otuksesta tosi hauskoja! Aika päättäväisesti ne lönkyttelevät siinä keskellä tietä.

Kiutaköngäs on minulle jonkinlainen sielunpaikka. Kuviin on vaikea saada tallennettua, millainen se todella on.

Kolmisensataa metriä pitkä koski kulkee korkeiden punaisten kallioiden lomassa. Se on vaikuttava, rauhoittava näky. Laskeuduimme ystäväni kanssa aivan kosken juurelle, jossa kallioiseen rantaan on kovertunut hiidenkirnuja.

Suurin syy, miksi halusin Kuusamoon, olivat kuitenkin karhut. 

Vietin noin kuusi tuntia pienessä karhunkatselukojussa muutaman muun turistin kanssa Kuntilammella suolla, jossa oli haaskaruokinta. Illan aikana suolla kävi kuusi karhua, joista viimeinen oli emo kolmen pennun kanssa. Kokemus oli uskomattoman hieno. Tuntui, että koko porukan läpi kävi värähdys, kun lyhyen odottelun jälkeen ensimmäinen karhu irroittautui metsän varjosta ja käveli suolle.

Noin puolen yön aikaan emokarhu toi suolle kolme pentuaan. Pennut olivat pieniä, reippaita ja kauniita. Oli hauskaa, että jo niin lyhyessä ajassa kaltaiseni kokematonkin katsoja näki pennuissa luonne-eroja. Yksi oli selvästi rohkeampi ja tutki ympäristöä itsenäisesti, yksi pysytteli aivan emon lähellä ja kolmas lyhyellä turvasäteellä. 

Ikään kuin kolmen villin karhunpennun näkemisessä ei olisi ollut tarpeeksi, yksi pennuista uskaltautui suolampeen uimaan! Opas kertoi, ettei ollut ikinä nähnyt niin nuoren pennun uivan, ja että kyseessä oli luultavasti pennun ensimmäinen uinti. Hetki tallentui videolle, ja tulen ehkä laittamaan videon tänne myöhemmässä postauksessa.

En oikein tiedä, onko traagista vai koomista, että olin karhunkatselussa ainoa suomalainen. Mukana oli espanjalaispariskunta, muutama keski-eurooppalainen ja venäläisperhe. He kaikki olivat tulleet ihailemaan meikäläistä luontoa, ja villit karhut ovat varmasti jotain, jota valtaosa suomalaisista ei voi väittää nähneensä. Kyllähän mekin vaivaudumme kauas ihailemaan muun maailman upeaa luontoa, mutta ei kotimaan kohteitakaan kannata väheksyä. Itse karhunkatselusta poistuessani jouduin pysäyttämään auton tiensyrjään ja tirauttamaan pienen itkun. 

Karhujen näkeminen oli minulle muistutus siitä, että emme me ihmiset ole kuitenkaan ihan niin tärkeitä, kuin monesti kuvittelemme olevamme. Suurin osa karhuista tuli Kuntilammen suolle Venäjän puolelta, rajan yli. Me valtioiden rajoinemme ja kulttuurieroinemme emme liikuta niitä pätkän vertaa. Emme ole tämän pallon ainoita asukkaita, eikä tämä pallo ole olemassa meitä varten. Se on itseään varten ja upea.